Etuveto, poikittaismoottori ja lyhyet koriylitykset mahdollistivat vain kolmimetriseen autoon sisätilat neljälle.
Pienet tuontiauto kävivät hyvin kaupaksi 50-luvun lopulla brittiläisillä markkinoilla. Niille tarvittiin kotimainen kilpailija.
British Motor Corporationin (BMC) suunnittelija Sir Alec Issigonis mietti pikkuauton rakenteen uudelleen. Aikaisemmin sellaiset oli toteutettu lähinnä takamoottorisina. Etuvetoisissakin moottori oli pitkittäin, joka söi matkustamotiloja suhteessa kokonaispituuteen.
Uudessa Minissä pienet 10" vannekoon pyörät oli viety aivan kulmiin, kumikartiojousitus mahtui pieneen tilaan, 4-sylinterinen moottori oli edessä poikittain ja jäähdytinkin oli sen vieressä, eikä etupuolella.
Tavaratilaa voitiin jatkaa avaamalla takaluukku alas tasoksi, liukumalliset sivuikkunat mahdollisivat suuret ovitaskut ja ohjausakseli oli varsin pystyssä. Näin maksimoitiin tilankäyttö ja Miniin mahtuikin neljä aikuista. Lyhyemmät matkat sujuivat koukkupolvisesta ajo-asennosta huolimatta mukavasti.
Pikkuautoksi poikkeuksellisen urheilullinen
Pieni 34 hevosvoiman 0,85 litran moottori ei kuulosta tehokkaalta, mutta oli kilpailjoihin nähden linjassa. Jäykkä jousitus loi osaltaan Minille pikkuautoksi poikkeuksellisen urheilullisen ajo-ominaisuudet.
Autoa myytiin aluksi nimillä Austin Seven (myös kirjoitusasua SE7EN käytettiin) sekä Morris Mini Minor. 1962 alkaen niminä oli yhtenäisemmät Austin Mini 850 ja Morris Mini 850.
Vuonna 1964 jousitus muuttui kevyellä kuormalla pehmemmäksi Hydrolastic-tyyppikseksi. 1965 alkaen sai jopa 4-vaihteista Mini-Matic automaattia. Syksyllä 1967 faceliftin myötä valikoima täydentyi 38 bhp:n Mini 1000 mallilla.
Toinen kasvojenkohotus
Vuonna 1969 julkaistiin toinen facelift, jossa mm. ovien saranat piilotettiin, ikkunat muuttuivat tavanomaisiksi ”veivattaviksi" ja huoltovapaampi kumikartiojousitus tuli takaisin. Mk3 oli nyt lyhyesti Mini, Austin ja Morris jäivät sen osalta historiaan.
Vuonna 1969 julkaistiin myös pitkäkeulaiset Clubman 1000 ja 1100 sekä 1275 GT. Rinnakkaista korimallia valmistettiin 1980 saakka.
Minin markkinaosuus hiipui mallin vanhetessa ja sen perusrakennetta kopioineiden etuvetoisten pikkuautojen invaasion myötä 70-luvulla. 80-luvun alussa Minin myynti romahti, mutta siitä tuli jo eläessään klassikko ja sitä valmistettiin aina vuoteen 2000 saakka. Viimeisessä Mk 7 mallissa oli jopa kuljettajan airbag ja kaksipisteruisku.
Miniä valmistettiin sen 41-vuotisen taipaleen aikana myös useina erikoisversioina, mm. pakettiautona, avolavana ja rättikattoisena ”ranta-auto" Mokena.
Mini on ollut aikanaan suosittu ja nopea kilpa-auto. Ura jatkuu mm. historic-luokissa.
Legendaarinen kilpuri
Mini saavutti mainetta myös ralli- ja ratakilpailuissa.
Kevyt, etuvetoisena etenemiskykyinen ja pienikokoisena ketterä auto omasi luonnostaan potentiaalia kilpakäyttöön. Jämäkkä jousitus takasi hyvän hallittavuuden.
Ministä julkaistiinkin 1961 Cooper-versio korkeampiviritteisellä 55 bhp:n 997 kuutioisella moottorilla. Kaksi kaasutinta, valinnaiset tiuhemmat välitykset ja levyjarrut edessä tekivät Mini Cooperista oivan ralliauton ryhmä 2:een. 1964 Cooper sai keulilleen lyhyempi-iskuisen 998 kuutioisen voimanlähteen.
Tehokkaampi Cooper S näki päivänvalon 1963. Isompi 1 071 kuutioinen ja vakiona 69 bhp:n moottori oli vahvistettu kestämään paremmin kilpakäyttöön virittämistä. Ratakäyttöä ajatellen valmistettiin myös 970 ja 1 275 kuutioisia Cooper S -versioita.
Tulosta syntyi. Mini Cooper S:llä voitettiin Monte Carlo ralli vuosina 1964, 1965 ja 1967 sekä Jyväskylän Suurajot 1965-1967. Mini oli saavuttanut legendaarisen ralliauton maineen.
Minin pohjalta on valmistettu erikoismalleja, kuten rättikattoinen Mini Moke.
Mini Clubman ja 1275GT -malleissa oli pidempi ja kulmikkaampi keula.
Minin keula on symppis.
Miniä valmistettiin myös umpikylkisenä Mini Van pakettiautomalleina.
Entisöintiprojektin alku Mini Club Flying Finns kerhon osastolla Classic Motorshow 2013:ssa.
